Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Ostoksia on ennenkin viety asiakkaan kotiovelle asti - "Silloin se kuului kaupan palveluun"

– Iskä! kiljahdin ja säntäsin kädet ojossa ulko-ovelle niin vikkelästi, kuin kuusivuotiaalle on ylipäätään mahdollista. Mutta voi punastus sitä häpeän määrää! Ovella seisoikin joku täysin tuntematon mies valkoisessa takissaan, valkoinen suikka päässään. – Tässä olisi nämä tilatut tavarat, hän sanoi, hyppäsi kolmipyöräisen tsupparisykkelinsä satulaan ja hurautti tiehensä. Tapauksesta on kulunut jo viisikymmentä vuotta, ja meikäläistä nolottaa yhä. Mutta sellaista se oli kauppojen täyden palvelun kulta-aikana, joka on Airi Riihimäelle enemmänkin kuin tuttua. Hän on työskennellyt kaupan alalla silloin, kun tavaroiden kotiinkuljetus oli täysin arkipäivää. Nuoruudessaan hän aloitteli alan työt Jyväskylässä lähellä Kankaan paperitehdasta. Silloin oli tapana, että tehtaan työntekijät toivat töihin mennessään ostoskassinsa kaupan oven eteen. – Kasseissa oli sisällä kauppalaput, joiden mukaan kaupan henkilökunta keräsi tavarat ja vei täytetyt ostoskassit päivän mittaan kullekin kotiin. Useimmiten jalkaisin, paitsi että isommat erät kauppias vei autollaan. Ostokset pantiin ylös vastakirjaan ja asiakkaat kävivät sitten maksamassa ostoksensa kuun lopussa tilipäivänä. Kirkkoherralle banaaneja Uuraisilla ollessaan Riihimäki muistaa tapauksen, kun paikallinen kirkkoherra tilasi kaupasta kaksi banaania. Kaiken lisäksi tämä seurakunnan päällikkö asui melkoisen matkan päässä. – Kauppias vei banaanit kiltisti autollaan perille, vaikka totesikin, että ei tämä tällainen kyllä kannata. Bensat ja kaikki, muistan hänen murahdelleen. Paitsi ettei sekään ollut vielä pahinta laatua. – Oli näitäkin, jotka olivat alkaneet leipoa ja huomasivat vasta sitten, ettei heillä olekaan hiivaa. No sitten se hiivapaketti juoksutettiin asiakkaalle. Monissa kaupoissa kaikki tekivät kaikkea mahdollista, mutta Airi Riihimäen ensimmäisessä työpaikassa oli ihan oikeakin juoksupoika eli siis tsuppari. – Hän oli opiskelijapoika, joka oli saanut palkatun kesätyön tsupparina ja hänellä oli sellainen tsupparin polkupyöräkin. Sellainen, jossa oli edessä kaksi pyörää ja kuljetuslava. – Kun tällä tsupparilla oli vapaapäivä, minä tuurasin häntä, mutta en saanut käyttää polkupyörää, koska liikenne kaupungilla oli mitä oli, vähän vaarallistakin. Siksi vein tavarat jalkaisin, mutta kaikesta huolimatta se, että pääsi viemään tavaroita, oli oikein kunniatehtävä. – Ainoastaan joskus talvipakkasilla vähän kiukutti, että mikseivät ihmiset hae ruokatavaroitaan itse, Riihimäki naurahtaa. – Muuten oli selvä asia, että tavaroiden toimittaminen asiakkaalle kotiin asti kuuluu kaupan palveluun ja jälkikäteen ajatellen se oli ihan mukavaa, vaikka sitä vähän hanttihommana pidettiinkin. Riihimäki muistelee, että tavaraa asiakkaille kuljettaneet tsupparit olivat yleisimmin nuoria miehiä, mutta on hänelle jäänyt mieleen yksi tyttölähettikin. – Hän oli sellainen oikein viimeisen päälle puettu ja nätti ihminen pitkine hiuksineen, että kyllä lähettejä oli monenlaisia. Alan palkat olivat pieniä, mutta Riihimäen mukaan se ei ollut niin tärkeä asia kuin nykyään. Töitä tehtiin ja sillä hyvä. Työtä arvostettiin työnä ja kaupassakin kaikkia töitä tehtiin mukisematta. Jokaisen piti tarvittaessa pystyä kaikkiin hommiin ja tietää ja tuntea jokainen hylly ja tavara, mitä oli myytävänä. Iso ero nykyiseen oli siinä, että noina aikoina mistään palveluista ei veloitettu erikseen, vaan palvelukäsitteeseen kuului kaikki, mitä asiakas tarvitsi. Hyvä palvelu oli kaupoille kunnia-asia, eikä lisäpalveluista peritty erikseen maksua. – Silloin palveltiin asiakas alusta loppuun asti, eikä silti koskaan tuntunut, että olisi ollut edes kiire, vaikka kaupatkin olivat paljon vähemmän aikaa auki kuin nykyisin, Airi Riihimäki toteaa. "