Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Se on seinä!

Siinä silmien edessä lepää miljoonia kiloja kivimassaa, joka vain odottaa kesyttäjäänsä. Paitsi että seinämän pinta on hauras ja sileä kuin silkkihanska. Eihän siitä voi löytää minkäänlaista tarttumapintaa. Eikö muka? Samuli "Sape" Koskinen on aivan eri mieltä. – Tässähän on otteita ihan hyvin, hän sanoo tutkiessaan itselleen aiemmin tuntematonta kivenlohkaretta. Otteitapa hyvinkin. Maallikko voisi moista epäillä, mutta epäilemättä se pitää kutinsa, sillä Koskisen luonnehdinta nojaa tuhansien ja taas tuhansien kiipeilytuntien tuomaan kokemukseen lähes viidentoista vuoden ajalta. Hänelle "ote" tai kiipeilyslangilla "lista" tarkoittaa sellaista muutaman millin levyistä kohoumaa kallion kyljessä. Puolen sentin "hylly" tai "kahva" on täyttä plussaa, ellei peräti jo aivan luksusta. Niin se vain on, ja ettei menisi pelkäksi ihmettelyksi, antaa Koskisen kertoa itse. – Jalalla haetaan kallion pinnasta monesti vain kitkaa, ja sitten painetaan jalkaa seinää vasten. Kiipeäminen tapahtuu suurimmaksi osaksi jaloilla, koska jaloissa on suhteessa paljon vahvemmat lihakset. Eli siis käsillä ikään kuin ohjataan menoa, ja ylös mennään jalkavoimilla? – Kyllä. Toki se riippuu myös kiivettävästä profiilista. Jos siinä on niin sanotusti "hänkkiä" eli kulma on negatiivinen, silloin taas kädet ovat jalkoja kovemmassa roolissa. Negatiivinen? Sehän tarkoittaa sitä, että seinä kaatuu päälle! Onko tämä joku masokistien laji? – On, Koskinen naurahtaa. Kyse on siis boulderoinnista, mikä on yksi vapaakiipeilyn muoto. Ei köysiä, ei varmistuksia. Ainoastaan kiipeilijä vastaan luonto ja sen hiljaiset muodostelmat. Onhan toki muutamaa metriä alempana odottava "pädi". Se on suojapehmuste, johon kiipeilijä toivoo osuvansa sitten kun hän putoaa, Nimenomaan "kun", koska putoaminen on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä. Se kuuluu lajiin. – Silloin kun tulee uuteen kohteeseen ja alkaa hakea reittiä, harvemmin se ekalla kerralla menee ja siksi putoamisia sattuu. Kaiken lisäksi se voi sattua myös fyysisesti, mutta Koskisen mukaan putoamista ei saa pelätä, koska pelko haittaa rentoutumista ja kiivetessä täytyy olla rento. – Sitä paitsi kiipeilijä, joka ei ole ikinä pudonnut, ei ole haastanut itseään riittävästi, eikä siten yrittänyt löytää omaa maksimitasoaan, vaan kiivennyt vain helppoja reittejä. Näin se vain on. Putoamisia ei lasketa Itse hän sanoo pudonneensa tuhat kertaa. Siis vähintään. Koska kuten sanottu, se kuuluu lajiin ja omia rajojaan täytyy kokeilla, jotta voi kehittyä paremmaksi kiipeilijäksi. – Oman tasonsa etsiminen vaatii valtavasti hinkkaamista. Noilla jaettavilla videoilla näkyy tietenkin vain onnistumiset, ja ne saavat kaiken näyttämään helpolta, mutta jokaista onnistunutta yritystä edeltää kymmeniä ja taas kymmeniä epäonnistumisia. Epäonnistumiset taas johtuvat useimmiten vääristä reittivalinnoista. Reitin löytäminen kauttaaltaan hyvin tasaisen oloisesta kiven pinnasta on tarkkaa hommaa. Sitä ei opi muuten kuin hyppäämällä seinälle ja ottamalla suunnan ylöspäin. – Reiteistä voi vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia toisten kiipeilijöiden kanssa, mutta silmä kehittyy vain kiipeämällä, ja vain kiipeämällä oppii asettelemaan jalat oikeille kohdille. – Sen näkee mistä pääsee ja mistä ei. Helppoa, kun sen osaa Noin sanottuna se kuulostaa todella helpolta, sillä jo kolme-neljämetrinenkin kivenmurikka on sellainen este, että ihan pikkunaskalien tai konttorikimmojen kannattaa kiertää ne kaukaa. Sitä paitsi hämähäkkimies on taruolento. Kai? Siitä ei nimittäin voi olla täysin varma, kun katselee Koskisen kiipeilytyöskentelyä ja sitä, kuinka määrätietoisesti ja lujalla otteella hän tarttuu kiinni kiven syrjästä. Koskinen tunnustelee kiveä ja löytää kohdan, josta hän saa aloitusotteen. Samassa hän heilauttaa oikean jalkansa kiven kylkeen ja löytää sille sijan. Sitten asiat tapahtuvat suhteellisen nopeasti, vaikka Koskinen malttaa varmistaa huolellisesti, että jokainen ote pitää. Se on viisautta jo senkin vuoksi, ettei hänellä ole kyseisestä kohteesta aiempaa kokemusta. Alhaalta katsellessa "muuvit" näyttävät hallituilta ja kiipeäminen varsin sujuvalta, vaikka heti ylös päästyään Koskinen moittiikin reittiä karmeaksi. En epäile, enkä kokeile kotona. Boulderoinnin suosio on helppo ymmärtää, sillä harrastusmahdollisuudet ovat miltei rajattomat. Nokialla harrastajat käyvät muun muassa Pinsiössä, mistä löytyy myös yksi Koskisen suosikeista, Pinsiö ykkönen . Toinen hänen suosikeistaan, Killeri , sijaitsee Porintien varressa Linnavuoren kupeessa ja kolmas, Horha , Taivalkunnassa. Kiipeilijöille tarkoitettu puhelinsovellus 27 Crags kertoo lisää. Sieltä löytyy valtava määrä tietoa kohteista ja niiden reittien vaikeusasteista. Koskisen harrastus on edennyt niin pitkälle, että lisähaasteita on tullut haettua ulkomailtakin. Hän on tehnyt kiipeilyretkiä muun muassa Italiaan, Peruun, Venäjälle, Tsekkeihin ja Puolaan. Tietenkään Ahvenanmaata unohtamatta, joka on yksi tärkeistä kotimaan kohteista. Siellä Koskinen käy vähintään kerran vuodessa. ”Tästä saa kaiken sen mitä ihminen tarvitsee. Pää pysyy kasassa ja kroppa kunnossa.” Koskinen puhuu kiipeilyharrastuksestaan ja sen vaikutuksista ihmiskehoon ammattimaisesti, sillä hän on koulutukseltaan urheiluhieroja ja viittä vaille ortopedinen osteopaatti. Nytkin hän pitää kattavan luennon vetävien lihasten kehittymisestä kiipeilyssä, mistä syystä kiipeilijän tulee keskityttyä vastavaikuttajiin eli työntäviin lihasryhmiin, jotta kropan lihasten tasapaino säilyy ja ryhti pysyy hyvänä. Vaarana nimittäin on, että kiipeily käpertää sisäkiertäjät, aiheuttaa epäryhtisyyttä ja vanhemmiten liikkuvuusongelmia. Kun näistä asioista pitää huolta, kyseessä on mitä mainioin harrastus, joka aloitetaan alhaalta, mutta jossa voi edetä vaikka kuinka korkealle ja kun nyt pääsin vauhtiin, lisään tähän vielä kliseen "vain taivas on rajana". Koska tässä lajissa se on totta. Koskinen tietää kokemuksesta, että kun kiipeilyn kerran aloittaa, siihen jää koukkuun. – Tästä saa kaiken sen mitä ihminen tarvitsee. Pää pysyy kasassa ja kroppa kunnossa ja stressitaso laskee, kun saa olla luonnossa, Koskinen luettelee lajin parhaita puolia. Kaiken lisäksi lajissa saa kiivetä vain itselleen. Kenenkään muun kanssa ei tarvitse kilpailla. Puhumattakaan nautinnosta, jonka laji parhaimmillaan antaa. Silloin kun syksyllä on jäänyt viimeinen onnistuminen väliin, ja siitä sisuuntuneena harjoittelee talven aikana entistä ankarammin. Silloin kiipeilijä rääkkää itseään kunnolla tekemällä säälimättömiä syväkyykkyjä painoilla, sormilautatreeniä ja aerobisia harjoitteita kuten ripeitä kävelylenkkejä, ja palaa sitten keväällä samalle seinälle entistä kovemmassa kiipeilykunnossa, voittamattomana viikinkinä... – Juuri niin. Tässä lajissahan 90 prosenttia on sitä, että otetaan niin sanotusti turpaan, mutta 10 prosenttia puolestaan sitä, että pääsee jonkun reitin, joka sitten pyyhkii mielestä kaiken menneen ja kaikki aiemmat epäonnistumiset, kun se reitti ei enää kettuile sulle,